Evp-upseeri: Tällaista oli opiskella viimeisenä suomalaisena Venäjän yleisesikunta-akatemiassa
Venäjän yleisesikunta-akatemiassa opiskelleita länsiupseereita on näkynyt tänä syksynä median otsikoissa. Millainen koulu on kyseessä – näin siellä viimeisenä opiskellut suomalainen kertoo.
Venäjän yleisesikunta-akatemia on mainittu tänä syksynä sivulauseena hivenen erikoisissa uutisissa. Salaisten tietojen hamstraamisesta epäillyn amiraalin Georgij Alafuzoffin kerrotaan valmistuneen 1999 sieltä erinomaisin arvosanoin.
Viime viikolla Ruotsissa vangittiin kansallisen turvallisuuden vaarantamisesta, ilmeisesti tietojen keräämisestä epäilty upseeri – joka myöskin on valmistunut samasta akatemiasta vuonna 2009, samalla tavalla huippuarvosanoin.
Mikä ihmeen paikka on tämä akatemia, jonne länsimaisetkin upseerit – potentiaalisten Venäjän vastustajamaiden kansalaiset – pääsevät opiskelemaan?
KYSEINEN opinahjo on Venäjän korkeimman tason sotilasopetuslaitos. Siellä koulutetaan Venäjän asevoimien ylimpään johtoon suunniteltuja upseereita, järjestetään jatkokoulutusta sekä tehdään tutkimus- ja kehitystyötä sotilasdoktriinista, joukkojen käytöstä ja puolustushallinnon organisoinnista.
Akatemiassa on opiskellut viisi suomalaista upseeria, joista itse olin viimeinen. 1990-luvulta alkaen Venäjällä (ja aiemmin Neuvostoliitossa) on muissa yhteyksissä ja alemmissa sotilasoppilaitoksissa opiskellut lukuisia suomalaisia.
Suomalaisille ehkä nimeltä tutuin koulutuspaikka oli niin sanottu Frunzen akatemia, kapteeni- ja majuritason oppilaille tarkoitettu Neuvostoliiton sotakorkeakoulu. Siellä ensimmäisiä suomalaisopiskelijoita vuosina 1971-1972 oli muun muassa myöhempi kenraali Pentti Syrjä. Hän kirjoitti 1986 opiskelukokemuksistaan kohua herättäneen kirjan Gruppa Finljandija.
Presidentti Mauno Koivisto suuttui tuolloin Syrjälle neuvosto-opetuksen yksityiskohtien paljastamisesta.
– Maan edun parasta ymmärtämättömällä kenraalilla ei puolustusvoimien reservissä voi olla käyttöä, Koivisto ilmoitti.
OPISKELIN vuonna 2012 yleisesikunta-akatemian erillisessä ulkomaalaistiedekunnassa. Muita EU-kansalaisia ei sinä vuonna siellä ollut.
Ennen vuoden 2014 Krimin valtausta akatemiassa oli vuosittain ehkä 30-40 ulkomaalaisopiskelijaa. Nato-maista siellä on käynyt muun muassa ranskalaisia. Ruotsalaisia akatemiasta on valmistunut kolme.
Oman kurssini muut Euroopasta tulleet osallistujat olivat Serbiasta ja Ukrainasta. Lisäksi ryhmässäni oli heidän lisäkseen yksi algerialainen ja kaksi turkmenistanilaista.
Toinen opintoryhmä koostui Venäjän kanssa sotilasliitossa (Kollektiivisen turvallisuuden sopimusjärjestö, CSTO) olevien maiden opiskelijoista Kazakstanista, Kirgisiasta ja Armeniasta.
Kolmannen ryhmän muodostivat kiinalaiset ja eteläkorealaiset. Kaikkien ryhmien opinnot kestivät 10 kuukautta eli yhden lukuvuoden.
Venäläiset ja valkovenäläiset opiskelivat eri tiedekunnassa, ja heidän opintonsa kestävät kaksi lukuvuotta.
(Tämän pidemmän opintopolun ovat käyneet myös alussa mainitut amiraali Alafuzoff ja ruotsalaisupseeri.)
Meillä erillisen tiedekunnan ulkomaalaisilla oppilailla ei ollut venäläisten kanssa juuri mitään yhteyksiä, joitain koko akatemiaa koskevia juhlatilaisuuksia lukuun ottamatta.
AKATEMIAN rakennus on suuri, mutta tiloiltaan jo parhaat päivänsä nähnyt. Kokonaisuus toimii, mutta yksityiskohdissa näkee, että ajassa ja kehityksessä on jääty jälkeen nykyajasta.
Toisaalta joissain asioissa vanha on uutta parempaa. Suomalainen kollegani teki Suomessa samaan aikaan väitöskirjaa venäläisestä taktiikasta ja strategiasta.
Pystyin auttamaan häntä etsimällä akatemian kirjaston suunnattomien kirjallisten arkistojen kätköistä alkuperäisiä lähteitä. Henkilökunta auttoi tässä avuliaasti.
Venäjän asevoimien reformi oli tuohon aikaan ollut käynnissä jo useampia vuosia, mutta ainakaan ylimpään asevoimien akatemiaan ei lisärahoitusta ollut herunut.
Kuvaavin merkki tästä oli sisäänkäynnin marmoriseinässä oleva akatemian nimikyltti. Neuvostoaikana asennettu kyltti oli tuolloin jo hieman kärsinyt sateesta ja auringosta.
Isäntävaltion muututtua Venäjän federaatioksi (Rossijskaja Federatsija) kyltistä oli vain poistettu CCCP-lyhenteestä kolme kolme kirjainta, jätetty P (R) ja lisätty hieman erilaisella fontilla oleva F.
Vielä vuosikymmen sitten akatemialla ei siten ollut rahaa tehdä uutta kylttiä. Mitenhän lienee nyt?
LUENTOSALEISSA ja opiskelutiloissa ei viime vuosikymmenen alussa ollut avointa ja ilmaista wifi-verkkoa.
Omat tietokoneet eivät olleet sallittuja, mutta älypuhelimien käyttöä ei rajoitettu. Kaikilla opiskelijoilla oli henkilökohtainen, vain sisäiseen verkkoon kytketty kannettava tietokone, jolla pääsi kaikkeen akatemian laajaan opiskelumateriaaliin.
Sinällään siihen aikaan järjestelmä vaikutti kohtuullisen normaalilta vuoden 2012 tietotekniikkaratkaisulta. Valikoissa oli kaikille yhteiset kansiot ja niissä opetusmateriaalit. Jokaisella oli lisäksi omat kansiot ja myös ryhmän yhteinen kansio ryhmätöitä varten.
Pääosa kaikesta opiskelumateriaalista jaettiin kirjoina sekä akatemian omina painotuotteina. Niiden turvaluokitus oli tasoltaan muotoa ”vain palveluskäyttöön”.
Meillä vastaava turvallisuusluokka on TL4, ”käyttö rajoitettu”.
Tätä materiaalia ei saanut viedä akatemian tiloista pois, mutta koko opiskelun aikana minua ei tarkastettu portilla enkä kuullut kenenkään tarkastukseen joutuneen. Ja toisaalta koko materiaalinhan olisi voinut valokuvata omalla kännykällään.
Jos halusit tulostaa jotain, sinun piti kirjoittaa kirjallinen anomus tiedekunnan johtajalle. Se kyllä aina hyväksyttiin.
Sen jälkeen otit omat paperit mukaan ja marssit tulostuskeskukseen. Siellä henkilökunta tulosti sen, mitä johtaja oli hyväksynyt.
OPINTOVIIKKO oli kuusipäiväinen. Lauantait olivat aina itseopiskelupäiviä, joita kukaan ei valvonut, mutta niillä saatiin lisätunteja ja siten opintopisteitä todistukseen.
Kaikki tentit olivat suullisia. Tentin vastaanottajina ja arvostelijoina oli kolmen hengen delegaatio. Nämä olivat joskus omia opettajiamme, joskus meille ihan tuntemattomia hahmoja.
Opiskelija sai poimia pöydällä väärinpäin olevista pienistä saksilla leikatuista liuskoista satunnaisesti yhden, valmistautua puolisen tuntia ja sitten suullisesti vastata liuskassa olleisiin kahteen kysymykseen.
Kun koko ryhmä oli vastauksensa antanut, opettajadelegaatio kokousti hetken ja kutsui sitten opiskelijat arvostelutilaisuuteen. Ruusut ja risut annettiin yleensä runsaskätisesti.
Hyvien arvosanojen toivossa ryhmämme vanhin keräsi aina ennen tenttiä rahaa, jolla ostettiin kolme pulloa konjakkia. Pullot jätettiin ennen koetta opettajadelegaation pöydän alle. Aina ne olivat hävinneet kokeen jälkeen.
Niiden vaikutusta arvosanoihin ei voi empiirisesti todentaa, koska niitä ilman kokeeseen ei koskaan menty.
KOSKA KÄVIN opiskeluaikana säännöllisesti kotona Suomessa, opettajat ja oppilastoverit alkoivat tilata kauttani pientä tarpeellista länsitavaraa.
Ostin heille viemisiksi hattuja, talvitakkeja, haalareita ja kenkiä lapsille, puukkoja, kirveitä… Suomalaisten tuotteiden laatu oli selkeästikin tunnettua ja haluttua. Jotain olemme siis tehneet oikein.
Asuin opiskeluaikani akatemian tarjoamassa opiskelija-asunnossa, joka oli kaksio 25-kerroksisessa 1970-luvun neuvostorumiluksessa. Parasta siinä oli vain parinkymmenen minuutin kävelymatka akatemiaan.
Asuntooni oli tehty ”euroremontti” eli vaihdettu uudet tiiviit ikkunat. Ja kerrostaloa lämmitettiin, toisin kuin joitain huonompia asuntoja. Tästä seurasi se, että talvella kotimaanmatkoilta palattuani asunnossa oli noin 35 astetta lämmintä, koska en ollut tuulettamassa joka päivä.
Pattereissahan ei Venäjällä ollut termostaatteja, ainakaan toimivia. Vuokra oli pääkaupungiksi ihan kohtuullinen, noin sata euroa kuussa.
ULKOMAISIIN kurssilaisiin venäläiset opettajat ja hallintohenkilöstö suhtautuivat kuin normaalisti suhtaudutaan niin sanottuun maksavaan asiakkaaseen.
Meidät oli toinen valtio lähettänyt opiskelemaan ja maksanut siitä. Ei meitä kiusattu, vaikka tiukkaa opiskelua toki vaadittiinkin.
Koska varoin humalahakuisia tilanteita enkä varsinkaan kutsunut naisoletettuja opiskelijaboksiini, kiristysmahdollisuudet jäivät heikoiksi.
OPETUKSEN sisällöistä päällimmäisenä vaikutelmana voi ehkä todeta, että venäläinen byrokratia ja kaavamaisuus näkyy myös asevoimien ajattelussa.
Sotilaallisiin ongelmiin on tiettyjä totuttuja perusratkaisuja, eikä esikuntaupseeria kannusteta miettimään toimintamalleja niin sanotusti boksin ulkopuolelta.
Akatemiassa ei opeteta soveltamaan: mennään vain massalla eteenpäin, valitun käsikirjan mukaisesti. Tämä lienee näkynyt Venäjän sotamenestyksen puutteena Ukrainassakin.
Toisaalta opiskelijakin näki byrokratian keskellä vanhan venäläisen sanonnan totuudenmukaisuuden: mikään ei toimi, mutta lopulta kaikki järjestyy jollain tavalla.
NYKYISIN akatemiassa työskennellään venäläismedian mukaan täydellä teholla. Sota Ukrainassa tarvitsee (ja nielee) koko ajan uusia esikuntaupseereita.
Viimeistään vuoden 2014 keväällä Ukrainan sodan alkamisen jälkeen oli selvää, että suomalaista upseeria ei Venäjän akatemiaan enää lähetetä.
Akatemiassa oli vielä silloin ukrainalainenkin upseeri opiskelemassa, mutta hänet kutsuttiin nopeasti kotimaahan.
Eikä näytä tuo seuraavan suomalaisen lähettäminen olevan kovinkaan lähellä, ukrainalaisesta puhumattakaan.
@
demokraatti
