Vuosien 1944–52 sotakorvaukset olivat klassinen hävinneen ryöstö – Suomi maksoi Neuvostoliitolle ankarammin kuin mikään muu maa
Suomen koettelemukset eivät loppuneet rauhaan vuonna 1944. Kituvuodet jatkuivat sotakorvausponnistuksissa seuraavalle vuosikymmenelle. Silläkin rintamalla saavutettiin torjuntavoitto.
Lähdössä.
Tampellan valmistamia PT4-sotakorvausvetureita valmiina junakuljetukseen itärajan yli vuonna 1951.
KUVA: VAPRIIKKI (CC-BY-SA-3.0)
Lukuaika noin 13 min
Tallenna
Tänään7:32
Kari Kortelainen
Sodan hävinneen osapuolen kohtalo on aina ollut karu. Voittajan ikiaikaisena oikeutena on ollut ryöstää häviäjä putipuhtaaksi ja viedä vahvakuntoisimmat miehet ja kauneimmat naiset orjiksi.
Sotakorvauksia voidaan pitää tämän käytännön nykyaikaisena jatkeena.
Talvisota marraskuusta 1939 maaliskuulle 1940 oli Suomelle lyhyt ja intensiivinen ponnistus, jatkosota 1941–1944 taas kiduttavan pitkä ja uuvuttava. Eikä siinä kaikki: syyskuussa 1944 solmitun aselevon jälkeen suomalaiset joutuivat vielä hätistämään entiset aseveljet Lapista ja maksamaan Neuvostoliitolle sodan uuvuttaman maan resursseihin nähden ankarat sotakorvaukset.
Sota jatkui tavallaan vuoteen 1952 asti, ja sotakorvausajan jäljet näkyvät Suomen teollisuudessa ja taloudessa vieläkin. Sotakorvausten suorittaminen edellytti suuria teollisuusyrityksiä. Pienille perheyrityksille jäi huonosti elintilaa.
Läheltä piti
Suomen osa oli kuitenkin kevyempi kuin esimerkiksi Unkarin ja Romanian. Syynä olivat Äyräpään-Vuosalmen, Tali-Ihantalan, Viipurinlahden, Laatokan pohjoisrannan ja Ilomantsin torjuntavoitot kesällä 1944. Suomen armeija sai Saksan tuella pysäytettyä neuvostojoukkojen suurhyökkäyksen. Venäläiset eivät vallanneet Suomea.
Oletko kiinnostunut autoista? Tilaa T&T:n autokirje tästä
Josif Stalinin hallinnolla oli valmiit suunnitelmat valloitetun Suomen sovjetisoinnista. Se olisi tehnyt Suomen ulkomaankaupasta nopeasti Neuvostoliiton talouden jatkeen.
Malli olisi ollut sama kuin Neuvostoliiton miehittämissä Saksan satelliiteissa Bulgariassa, Unkarissa ja Romaniassa. Niistä venäläiset siirsivät suuren määrän kokonaisia tehtaita – ja myös paljon työvoimaa – muitta mutkitta Neuvostoliittoon. Voittaja murskasi voitettujen maiden talouden selkärangan.
Siitä huolimatta Stalinin hallinto vaati Bulgarialta, Unkarilta ja Romanialta samansuuruiset sotakorvaukset kuin Suomelta. Kun niiden toimittaminen oli mahdotonta, maat ajautuivat Neuvostoliiton alusmaiksi ja riiston kohteiksi.
Lokomobiili.
Porissa valmistettujen sotakorvauslokomobiilien esikuva oli saksalainen Lanz-lokomobiili.
KUVA: WILFRIED WITTKOWSKY (CC-BY-SA-3.0)
USA takapiruna
Suomen maksettavaksi määrätyt sotakorvaukset olivat toki ankarat. Asukasta kohden laskettuna ne olivat suuremmat kuin minkään muun maan sotakorvaukset – mukaan lukien Saksalle ensimmäisen maailmansodan jälkeen määrätyt sanktiot, joita yleisesti pidetään osasyynä
Adolf Hitlerin valtaannousuun ja toiseen maailmansotaan.
Ennen kesän 1944 suurhyökkäystä Stalin vaati Suomelta ehdotonta antautumista ja 600 miljoonan dollarin sotakorvauksia. Kun suomalaisten vastarinta osoittautui odotettua sitkeämmäksi, Neuvostoliitto lievensi vaatimuksiaan ja suostui loppukesällä rauhanneuvotteluihin Mannerheimin kanssa. Myös sotakorvausvaatimus pieneni puoleen.
Yhdysvallat vaikutti taustalla Stalinin linjanmuutokseen. Presidentti
Risto Rytin ja Yhdysvaltain hallituksen merkittävien vaikuttajien keskusteluyhteys säilyi koko sodan ajan.
Yhdysvallat ei missään vaiheessa julistanut sotaa Suomelle, vaan katsoi sen joutuneen Neuvostoliiton hyökkäyksen kohteeksi vuonna 1939 ja olleen ilman omaa syytään pakotettu uuteen sotaan vuonna 1941. Amerikkalaisten etujen mukaista oli, että Suomi säilyisi itsenäisenä markkinatalousmaana.
Vuonna 1944 USA:n presidentti
Franklin D. Roosevelt oli ainoa ulkomainen valtionpäämies, jota Stalin suostui enää kuuntelemaan. Amerikkalaiset nimittäin rahoittivat Neuvostoliiton sodankäyntiä mittavilla lend-lease-avustusohjelmillaan. Ne mahdollistivat sotamateriaalin toimittamisen ensin Britannialle ja vuoden 1942 alusta lähtien Neuvostoliitolle ja muillekin liittoutuneille.
Amerikkalaiset toimivat koko ajan vain taustalla. Voittajavaltioiden ei näin tarvinnut käydä avointa kiistaa hävinneen osapuolen kohtelusta, mikä johti lopulta omalaatuiseen win-win-win-asetelmaan: Yhdysvallat saattoi lainoituksellaan tukea Suomen jälleenrakennusta ja säilymistä markkinatalousmaana, Suomi selvisi sotakorvausvelvoitteistaan ja Neuvostoliitto sai kipeästi tarvitsemaansa teknologiaa.
Sotakorvaussopimus allekirjoitettu.
Kenraalieversti Ždanov allekirjoittaa sopimuksen. Hänestä oikealle ministeri Orlov, vasemmalla kenraaliluutnantti Savonenkov ja pääministeri Paasikivi. 17.12.1944.
KUVA: IL-ARKISTO
Kynnysraha rauhaan
Vuoden 1944 rauhanneuvotteluissa suomalaiset – luonnollisesti – valittivat sotakorvausten suuruutta. Vastapuolen asenne oli kylmä: kyse ei ollut mistään kaupankäynnistä, vaan ”sotakontributiosta”, maksusta, jolla Suomi pääsi irtautumaan sodasta.
Ulkoministeri
Vjatsheslav Molotov sanoi lukevansa suomalaisten kirjelmiä vain jos asiantuntijat pystyisivät todistamaan, että yksi sotavuosi on Suomelle edullisempi kuin yksi rauhan vuosi sotakorvausmaksuineen.
Eivät pystyneet.
Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja
Väinö Voionmaa (sd) teki saman rinnastuksen: sodan aikana rahat heitetään rajalla olevaan vallihautaan, rauhan aikana ne heitetään sen yli.
Joka tapauksessa suomalaisten edessä oli köyhdytyskuuri.
Toisen maailmansodan sotakorvaukset.
Luvut miljoonia kultadollareita.
Molotov oli oikeassa sodan ja rauhan hintaerosta. Kovimmillaankin, vuonna 1946, sotakorvaukset nielaisivat kolmanneksen Suomen valtion varsinaisista menoista. Sotavuosina puolustusmenojen osuus niistä oli 63–77 prosenttia.
Ikävä yllätys
Neuvostoliittolaiset olivat tiedustelunsa perusteella varsin hyvin selvillä Suomen teollisuuden tuotantokyvystä jo ennen sotia. Sen nähtiin täydentävän varsin hyvin Neuvostoliiton kehitystarpeita. Ei ole sattumaa, että Stalin lähetti luottomiehensä, kenraalieversti
Andrei Ždanovin liittoutuneiden valvontakomission puheenjohtajaksi Helsinkiin.
Välirauhansopimuksessa sotakorvauksia luonnehdittiin vain ylimalkaisesti: ”puutavaraa, paperia, selluloosaa, meri- ja jokialuksia, erilaisia koneita”.
Vaatimusten täsmentyminen lokakuussa 1944 oli suomalaisille ikävä yllätys. Maan vahvimman teollisuudenalan, metsäteollisuuden, osuus jäi kolmasosaan. Toinen kolmannes oli koneita ja laitteita, neljännes laivoja ja loput kaapelituotteita.
Konepaja- ja laivanrakennusteollisuus joutui pakon edessä kasvattamaan kapasiteettiaan. Sotakorvausten on väitetty jopa synnyttäneet metalliteollisuuden Suomeen, mutta se on myytti. Metalliteollisuus oli kehittynyt jo 1920-luvulta alkaen, ja kehitys vain kiihtyi sodan aikana.
Metalliteollisuuden laajuus riitti sotakorvausvelvollisuuden täyttämiseen. Helppoa se ei kuitenkaan ollut. Sotatarvikkeiden tuotannossa koneet oli ajettu aivan loppuun, ja raaka-aineiden saanti oli todella vaikeaa sodan vielä jatkuessa mannermaalla.
Suomelta saadut sotakorvaukset olivat Neuvostoliiton jälleenrakennukselle hyvin tärkeitä. Tavaraa alkoi virrata itään jo syksyllä 1944, puoli vuotta ennen sodan loppumista mannermaalla.
Suomalaistehtaat olivat pääosin säästyneet sodan tuhoilta, ja armeijan kotiuttamisen jälkeen työvoimaakin oli käytettävissä. Niinpä tuotanto saattoi käynnistyä hyvin nopeasti.
Voimaa merelle.
Vuonna 1924 valmistunut jäänmurtaja Voima oli yksi Neuvostoliittoon luovutetuista sotakorvausaluksista.
KUVA: SUOMEN MERIMUSEO
Kiire ja nälkä
Neuvostoliitolla oli huutava pula meri- ja sisävesiliikenteen aluksista. Sodan loputtua sen kauppalaivasto oli maan kokoon nähden mitättömän pieni, alle 600 alusta. Niinpä sodan jo puoleen huventamasta Suomen kauppalaivastosta huomattava osa siirrettiin heti rauhansopimuksen solmimisen jälkeen punalipun alle.
Samoin kävi rautatiekalustolle – tsaarinajalta periytyvästä samasta raideleveydestä oli tässä suuresti hyötyä. Vetureita ja vaunuja tarvittiin kohti Berliiniä rynnistävän puna-armeijan huoltoon. VR joutui hoitamaan kotimaan liikennettä loppuun ajetuilla vuosisadan alun veturinromuilla. Paljon junakalustoa sitoutui sotakorvausten kuljetuksiin itärajan yli.
Lisäksi Neuvostoliitto tarvitsi elementtirakenteisia puutaloja korvaamaan sodassa tuhoutuneita asuntoja. Suomessa niiden valmistamiseen oli kapasiteettia, koska puutalojen menekki Saksaan oli ymmärrettävistä syistä tyrehtynyt.
Suomellakin oli kiire. Se tarvitsi välttämättä viljaa ja polttoainetta selvitäkseen talven yli.
Niin suuri oli Neuvostoliiton kuljetuskaluston tarve, että se myi Suomelle vehnää, ruista ja öljyä heti sodan päättymisen jälkeen. Samoihin aikoihin maan läntisissä osissa arviolta puolitoista miljoonaa ihmistä kuoli nälkään. Stalin suhtautui näin välinpitämättömästi ihmisuhreihin omassa maassaan.
Häkävetoinen.
Kymmenen neuvostoliittolaisten hylkäämää veturia jäi Suomeen yksityisille rautateille. Kuva otettu elokuussa 1952 Lappeenrannassa.
KUVA: KUVAPAJA LAPPEENRANTA / IL ARKISTO
Miehityksen uhka
Ensimmäisinä sodanjälkeisinä vuosina Suomen valtionjohto oli koko ajan varpaillaan peläten Neuvostoliiton vain hakevan tekosyytä maan miehittämiseen. Myös puolustusvoimien päällystö varautui tähän vaihtoehtoon: suomalaiset siirsivät tiedusteluaineistoa ja henkilöstöä turvaan Ruotsiin Stella Polaris -operaatiossa ja kätkivät aseita eri puolille Suomea tulevaa sissisodankäyntiä varten.
Todennäköisesti asekätkennän paljastuminen hillitsi kommunistien vallankaappaushankkeita Suomessa vuonna 1948. Se myös osoitti neuvostoliittolaisille, että suomalaisilla riitti vielä puolustustahtoa.
Miehityksen pelko saattoi olla liioiteltua. Kun maailmansodan loputtua välit entisiin liittolaisiin lännessä viilenivät nopeasti, Neuvostoliitolle oli tärkeämpää saada sotakorvaustuotteet ajallaan ja häiriöittä kuin vaihtaa Suomen yhteiskuntajärjestys.
Voittajavaltion suhtautuminen Suomeen oli pragmaattista, ei ideologista.
Viesti tästä tärkeysjärjestyksestä meni Moskovasta myös suomalaiskommunisteille, eikä näille toivomuksille ollut terveellistä olla kovakorvainen. Niinpä sotakorvauksia valmistavissa tehtaissa työrauha säilyi melko hyvin varsinkin ensimmäisinä rauhan vuosina.
Siteet kestivät
Miehityksen sijaan Stalin halusi sitoa Suomen valtapiiriinsä taloudellisesti. Neuvostoliiton osuus Suomen viennistä ja tuonnista oli monilla aloilla tarkoitus nostaa 80–100 prosenttiin. Näin länsimaiden vaikutusvalta Suomen talouteen ja politiikkaan heikkenisi ratkaisevasti.
Suomalainen teollisuus oli hyvin tietoinen tästä uhasta. Myös pääministeri ja presidentti
J. K. Paasikivi (kok) varoitti liiallisen itäriippuvuuden vaaroista. Yleisenä turvarajana suomalaiset pitivät 20 prosenttia – sitä suuremmaksi ei neuvostokaupan osuus saanut jonkin yrityksen toimituksista nousta. Kaikissa suomalaisyrityksissä tämän rajan pitäminen ei onnistunut.
Suomen asemaa helpotti länsikaupan yllättävän nopea virkoaminen sodan jälkeen. Vanhat kauppasuhteet esimerkiksi Isoon-Britanniaan elpyivät nopeasti. Yksi selitys sille voivat olla teollisuusvaikuttajien henkilökohtaiset suhteet, joita sotakaan ei katkonut.
Monia suomalaisia – muun muassa Paasikiveä – huoletti yhteiskuntarauhan säilyminen sotakorvausten päätyttyä. Olisiko edessä suurtyöttömyys ja levottomuuksia?
Puutalopaketteja.
Yhtenä sotakorvaustoimitusten tavaraeränä olivat pystytysvalmiit puutalopaketit, joita Josef Stalin lahjoitti edelleen Puolaan. Varsovassa niitä on edelleen jäljellä noin 30.
KUVA: ARAGORN25X (CC-BY-SA 3.0)
1950-luvun alussa solmittu kauppasopimus Neuvostoliiton kanssa kuitenkin takasi töitä suomalaistehtaille, ja samaan aikaan alkanut Korean sodan noususuhdanne vauhditti länsivientiä niin paljon, ettei idänkaupan osuus päässyt liian suureksi.
Sotakorvausten taakka ei lopulta noussut kohtuuttomaksi, eikä Suomesta tullut neuvostotalouden lisuketta. Vaara oli ohi.
Pitkiä päiviä ja öitä
Neuvostoliitto asetti sotakorvaustoimituksille erittäin kireät aikataulut. Niistä suoriutuminen oli varsinkin ensimmäisinä sodanjälkeisinä vuosina mahdotonta, mikä johti hyvityssakkoihin. Ne olivat todella kovat, viisi prosenttia kuukaudessa, ja ne piti toimittaa tavarana.
Kolmantena sotakorvausvuonna ankarasta rangaistuskäytännöstä luovuttiin.
Koska myöhästyminen tuli niin kalliiksi, sotakorvauksia valmistaneissa tehtaissa varsinkin tuotannosta vastannut johtoporras teki todella pitkiä työpäiviä. Porin konepajan sotakorvaustuotannosta vastannut
Lars Holmström kertoo muistelmissaan olleensa välillä useita vuorokausia yhteen menoon työpaikallaan.
Holmström kuvaa tuntemuksiaan urakan valmistuttua vuonna 1952:
”Sotakorvaustyöhön oli kulunut elämästäni seitsemän vuotta jokseenkin täydellisesti, juuri mihinkään muuhun ei aikaa ollut jäänyt. (…) Olin joutunut tekemään työtä kaikilla voimillani ja tarmollani, oli sitten kysymys päivistä tai öistä. (…) Itse asiassa koko nuoruusiästä oli kadonnut 12 vuotta sodan ja sen jälkitapahtumien merkeissä.”
Aukko saartorenkaassa
Suomalaistuotteiden merkitys Neuvostoliiton talouden jälleenrakennukselle ja kehitykselle kasvoi sitä mukaa kun Neuvostoliiton välit entisiin liittolaisiin viilenivät. Maat päätyivät lopulta kylmään sotaan.
Yhdysvallat lopetti Neuvostoliiton lainoittamisen. Lisäksi se alkoi länsikumppaneineen rajoittaa strategisten ja huipputeknisten tuotteiden vientiä kommunistimaihin.
Näitä tuotteita olivat esimerkiksi laivat – niitähän tarvittiin sotajoukkojen huoltoon. Niinpä varsinaisten sotalaivojen ohella vientikiellossa olivat tankkerit ja nopeat rahtilaivat.
Suomalaisten telakoiden hintakilpailukyky oli huono, mutta se ei haitannut, kun lähes kaikki maailman kokeneimmat laivanrakentajat kieltäytyivät myymästä tuotteitaan kommunisteille.
Sotakorvauksia varten nopeasti laajentunut suomalainen telakkateollisuus pääsi näin jatkamaan toimituksiaan tutulle tilaajalle. Kylmän sodan aikana laivoista saatiin jo kelpo hinta.
Kun kommunistimaiden kauppasaartoja alettiin purkaa 1990-luvulla, suomalaistelakoiden markkinaosuudet niissä kutistuivat nopeasti.
Nokian kaapelimonopoli
Yksi kiistaton hyötyjä sotakorvausajasta oli Nokia, jonka omistukseen 1960-luvun alussa päätynyt Suomen Kaapelitehdas valmisti kaapeleita jo tsaarin Venäjälle.
Sotakorvauksina valmistetut kaapelit menivät Neuvostoliittoon ilmaiseksi, suomalaisten veronmaksajien laskuun, mutta niitä seurasi erittäin hyväkatteinen kaupan virta.
Eurooppalainen kaapelikartelli esti suomalaisten tuotteiden pääsyn Euroopan markkinoille, mutta samalla se takasi suomalaisille monopoliaseman itänaapurin kaapelimarkkinoilla.
Kun Neuvostoliiton oma teollisuus ei kyennyt valmistamaan riittävästi kaapelia sata vuotta vanhalla teknologialla, suomalaiset pääsivät määräämään hintatason. Itäviennin osuus pysyi kyllä 20 prosentissa Nokian kaapeliviennistä, mutta se toi 80 prosenttia viennin voitoista.
Näillä voitoilla Nokia rahoitti muuntautumisensa kumi- ja kaapeliyrityksestä elektroniikkayritykseksi.
Paluumuuttaja.
Satamajäämurtaja Turso on ainoa sotakorvausalus, joka palasi Suomeen käyttökuntoisena. Se on nyt entisöity.
KUVA: MARTTI KYLMÄLÄ (CC-BY-SA-3.0)
Ankarat alkuvuodet
Välirauhansopimuksen mukaisesti Suomen oli maksettava Neuvostoliitolle kuuden vuoden aikana sotakorvauksia 300 miljoonan kultadollarin arvosta.
Neuvostoliitto pidensi maksuaikaa vuoden 1945 lopussa kahdeksaan vuoteen ja alensi kesällä 1948 korvausten nimellisarvon 226,5 miljoonaan kultadollariin.
Viimeinen sotakorvausjuna ohitti Vainikkalan raja-aseman 18. syyskuuta 1952.
Suomi on yhä ainoa maa maailmassa, joka on suorittanut sille määrätyt sotakorvaukset.
Dokumentoitu urakka
Sotakorvauksista on saatavilla todella runsaasti kuvamateriaalia, koska Soteva päätti heti toimintansa alkuvaiheessa dokumentoida valmistetut sotakorvaustuotteet.
Valtaosan kuvista otti ajan johtaviin teollisuuskuvaajiin kuulunut
Rafael Roos, joka omisti Foto Roos -ateljeen.
Kuvat koottiin albumeihin, joista tehtiin suomen- ja venäjänkieliset versiot. Yksi sarja punaisiin samettikansiin sidottuja albumeja luovutettiin sotakorvausajan lopussa neuvostoliittolaisille.
Sotevan arkistot, joihin kuva-albumit sisältyvät, ovat nykyään Kansallisarkistossa.
Korvausten arvoa ei laskettu käyvin dollarihinnoin vaan kultadollareina vuoden 1938 arvon pohjalta. Kultadollarin arvon on arvioitu olevan noin 15 prosenttia normaalia dollaria korkeampi.
Raskaimmillaan, vuosina 1945–1949, Suomen sotakorvaukset olivat 15–16 prosenttia valtion menoista. Vuosina 1950–1952 osuus pieneni 7–5 prosenttiin.
Haluatko Tekniikka&Talouden kiinnostavimmat artikkelit koostettuna sähköpostiisi joka päivä? Tilaa tästä linkistä ilmainen uutiskirjeemme.
Sotakorvausvuosi ei ollut kalenterivuosi, vaan se alkoi ja päättyi aina Moskovan välirauhan allekirjoittamisen vuosipäivänä 19. syyskuuta.
Ensimmäisenä sotakorvausvuonna Suomi luovutti sotakorvauksina Neuvostoliitolle puutavaraa sekä metsätalous- ja metalliteollisuuden tuotteita.
Maan toipumista sodasta hidasti 119 aluksen siirtyminen punalipun alle. Se oli neljäsosa Suomen kauppalaivastosta, jonka sota oli jo puolittanut.
Toisesta vuodesta lähtien korvaukset olivat uustuotantoa, pääasiassa metalliteollisuuden tuotteita.
Toimitetut määrät olivat suuria: esimerkiksi viidellätoista telakalla rakennetuista yli 500 laivasta olisi muodostunut yli 30 kilometriä pitkä yhtenäinen laivajono, ja sotakorvaustuotteiden rautatiekuljetuksiin tarvittiin yhteensä 345 000 junavaunua.
Huomattavan erän sotakorvauksista muodosti rautatiekalusto, esimerkiksi yhteensä 728 kapearaiteista veturia, joista suurin osa oli höyryvetureita.
www.polsatnews.pl
. Vetää miehen hiljaiseksi tollanen paussi talvipäivän seisauksen kunniaksi.
