14:05 Jos koeajot suoritettiin todella Airistolla, olisi alus pitänyt ensin hinata sinne. Miksi niin olisi tehty, kun meri löytyi Hesankin edustalta?
Sopasen gradusta tämä piti tarkistaa, ja tosiaan raivaaja
Rautu hinasi
Saukon Turkuun heinäkuussa 1930. Ehkä siksi että isotkin veneet kokeiltiin siellä?
Pysytään uppopaatti-teemassa...
Toisen maailmansodan aikana Kriegsmarinessa tunnettiin ilmaisu nimeltä 'Schepke-tonnisto'. Upotetut laivat saatettiin ilmoittaa 'Schepke-tonnistona', tai sitten 'oikeana tonnistona'. Kyseessä oli siis eräänlainen kalajuttu: "Oli se ainakin näin iso!" Kuten arvata saattaa, nimitys tuli legendaarisen sukellusveneässä
Joachim Schepken mukaan. U-100:n komentaja nimittäin oli jo sodan aikana tunnettu siitä että upotettujen alusten koko arvioitiin reiluhkosti yläkanttiin. Schepken ilmoitusten mukaan hän olisi upottanut huikeat 234 000 tonnia liittoutuneiden kauppalaivastoa: sodanjälkeiset selvitykset pudottivat luvun 155 000 tonniin, joka on toki todella muhkea luku sekin.
Saksan laivasto tiesi kyllä jo sodan aikana, ettei kipparit aina onnistuneet laivojen koon arvioinnissa, ja virhe oli lähes aina ylöspäin. Cajus Bekkerin mukaan yliarviontia uskottiin olevan noin 20%, ja todellisuudessa sitä oli varmaan vähän enemmänkin. Samaa ilmiötä oli tietenkin havaittavissa kaikkialla: etenkin neuvostoliittolaisten veneiden ilmoituksissa tonnisto saatettiin arvioida jopa kymmenkertaiseksi, ja Suomenkin vesillä vilahtelee "10 000 tonnin" kauppalaivoja tuon tuosta. Todellisuudessa niin isoja aluksia Suomen kauppalaivastossa lie ollut todella vähän.
Ilmiön nimeäminen juuri Schepken mukaan on ehkä ollut hyväntahtoista kuittailua, johon kenties sekoittui pikku hitunen kateutta, koska komeana pidetty Schepke oli Saksassa suuren yleisön parissa todella suosittu superjulkkis.
Eino Pukkilan 'Taisteluhälytys' -kirjassa kuvattiin kohtaaminen saksalaisen sukellusveneässän, Albrecht 'Cherry' Brandin kanssa. Brandi oli yksi kaikkein palkituimmista saksalaisista sotilaista, hänelle oli myönnetty rautaristin ritariristiin ei vain tammenlehvät, vaan myös miekat ja timantit. Kysyttäessä tämän upotustilastoa, Brandin mukaan se oli 115 000 tonnia, 12 hävittäjää ja 3 risteilijää. Kokonaistonnisto ei sinällään kuulostanut uskomattomalta, mutta 12 hävittäjää ja 3 risteilijää?? Saksan sukellusveneet upottivat kolme risteilijää ehkä yhteensä koko sodan aikana.
Pikainen haku
Brandin nimellä kertoo, että Internet on vahvasti eri mieltä Brandin upotusluvuista: 8 kauppalaivaa, yksi hinaaja, kaksi saattohävittäjää ja miinaristeilijä HMS
Welshman. Kokonaistonnisto noin 31 000. Siinä missä Schepke lähinnä liioitteli upotustensa kokoa, Brandin listassa on paljon aivan olemattomia upotuksia.
Hiukan meidän on kuitenkin oltava reiluja Brandille. Sodan loppupuolen U-vene -komentajalle tuokaan ei ole varsinaisesti huono lista. Schepke, Kretschmer yms tonnistokuninkaat saavuttivat lukunsa aikoina, jolloin sukellusveneetorjunta oli alkeellisempaa, tutkia ei ollut käytössä, ja laivat saattoivat kulkea ihan yksinäänkin, jolloin upotuksen varmistaminen oli helpompaa. Parhaimmillaan sukellusveneen miehistö pääsi käppäilemään laivan kannelle ennen sen upotusta ja viemään sen paperit mukanaan. Brandi toimi aivan erilaisessa ympäristössä, ja myös Välimerellä jossa sukellusveneiden torjunta oli helpompaa kuin Atlantilla. Kaikkien osapuolten sukellusvenetappiot Välimerellä olivat hirvittäviä, ja Kriegsmarine laski kaikki Välimerellä tehdyt upotukset tuplasti kunniamerkkiesityksiin. Brandi aikalaisineen joutui ampumaan torpedot kiireessä ja väistämään syvyyksiin välittömästi, ja osumien varmistus jäi kuultujen räjähdysten varaan. Erityisesti saattoaluksia vastaan ammuttut akustiset torpedot näyttävät aiheuttaneen paljon haamu-osumia. Brandin merkittävin saavutus on epäilemättä miinaristeilijä
Welshmanin upotus, näitä 40 solmua porhaltavia aluksia oli Royal Navylla vain muutama, ja ne olivat äärettömän arvokkaita.
Mutta Brandiakin optimistisempia kippareita oli.
Vuonna 1942 Enzo Grossi komensi sukellusvene
Barbarigoa, joka oli osa Italian BETASOM-osastoa: nämä veneet operoivat Bordeauxista käsin pääasiassa eteläisellä Atlantilla. 'Taistelussa Atlannista' BETASOM mainitaan usein vain sivulauseessa, jos ollenkaan, vaikka se loppupeleissä oli kohtuullisen menestyksekäs: mutta lienee niin, ettei italialaisten menestyksistä kertominen sovi sen paremmin brittiläiseen kuin saksalaiseenkaan historiankirjoitukseen.
Toukokuussa 1942 Grossi saavutti erään BETASOMin suurimmista menestyksistä: eräänä yönä Brasilian edustalla hän havaitsi amerikkalaisen Maryland-luokan taistelulaivan kahden hävittäjän saattamana. Välittömästi Barbarigo ampui kaksi torpedoa, joiden räjähdysten jälkeen Grossi upseereineen näki taistelulaivan uppoavan. Grossi radioi upotuksesta nopeasti, ja Roomassa alkoivat juhlat. Mussolini ylensi hänet välittömästi, ja hänelle myönnettiin Medaglia d'Oro, Italian korkein sotilaskunniamerkki.
Pitkän promootiokiertueen jälkeen Grossi lähti uudelle partiomatkalle. Ja kappas! Eräänä lokakuun yönä vastaan purjehti Mississippi-luokan taistelulaiva, jonka Grossi upotti välittömästi neljällä torpedolla. Hämmästyttävää kyllä, tämä erittäin arvokas alus purjehti ilman minkäänlaisia saattoaluksia. Miten lie suurvallan laivasto saattanut olla niin epäpätevä? (Vaikka onhan
sellaista sattunut...). Mussolini ylensi Grossin jälkeen ja kyselemättä myönsi hänelle
toisen Medaglia d'Oron. Lisäksi hän sai saksalaisilta rautaristin ritariristin, itsensä Dönitzin kädestä. Vaikka tällä kertaa Grossin esimies BETASOMissa tätä yleistä innostusta yritti vähän jarrutellakin. Sellaista epäilevää Tuomasta ei Mussolini kaivannut, skeptinen komentaja sai fudut, ja Grossi laitettiin hänen paikalleen. Tosin tämä tarkoitti, ettei Grossi päässyt enää merille upottamaan lisää amerikkalaisia taistelulaivoja - epäilemättä helpotus Yhdysvaltain laivastolle.
Valitettavasti Grossi ei ollut politiikassa niin tarkkasilmäinen kuin hyökkäysperiskoopin kahvoissa, ja Italian aselevon jälkeen hän erehtyi tukemaan Sosiaalista Tasavaltaa, eli saksalaisten asettamaa nukkehallintoa. Sodan voittajiin liittynyt hallinto alensi hänet sotamieheksi. Vuonna 1949 järjestettiin pikainen tutkinta, joka julisti Grossin puhuneen omiaan, ja riisti Grossilta molemmat kultamitalit. Grossi protestoi tuomiota, huomauttaen ettei koko miehistö sentään voisi kuvitella tapahtunutta. Lopulta 1962 järjestettiin uusi, perusteellisempi tutkinta, jossa käytiin läpi liittoutuneiden sotapäiväkirjoja.
Komissio tuli siihen tulokseen, että toukokuussa
Barbarigo oli havainnut risteilijä USS
Milwaukeen, ja sitä saattaneen hävittäjän. Lähekkäin kulkeneet alukset olivat näyttäneet yhdeltä jättiläisalukselta. Alusten nopeus oli arvioitu täysin väärin, joten torpedot menivät reilusti ohi: amerikkalaiset eivät olleet edes havainneet hyökkäystä.
Lokakuussa Grossi oli hyökännyt - ei suinkaan taistelulaivaa, vaan - Flower-luokan korvetti HMS
Petuniaa vastaan. Korvetin sekoittaminen taistelulaivaan on jo saavutus, mutta tällä kertaa tähtäys sentään oli tarkka: yksi torpedoista oli mennyt korvetin alitse. Se ei ollut kuitenkaan osunut, koska se oli säädetty taistelulaivaa vastaavaan syväykseen. Vastahyökkäyksenä
Petunia oli pudottanut syvyyspommin, jonka räjähdys oli Grossille näyttänyt räjähtävältä sotalaivalta.
Komissio julisti loppupäätelmänä, ettei Grossi ollut tietoisesti valehdellut, mutta hän ja hänen miehistönsä olivat olleet yliampuvan optimistisia, ja kunniamerkkien poisottaminen oli perusteltua. Tätä minimaalista kunnianpalautusta Enzo Grossi ei kuitenkaan ollut enää kuulemassa, sillä hän oli kuollut syöpään 1960. Grossin todennetut upotukset rajoittuivat muutamaan kauppalaivaan.