Kirjat

[EK]

John Hirst. Euroopan lyhin historia. Kustantamo S&S 2017.

John Hirst oli australialainen historioitsija. Hän pyrki tiivistämään Euroopan historian sieltä antiikista nykypäivään kuuden luennon sarjansa pohjalta kirjoittamaansa kirjaan. Se ei yritäkään olla aukoton ja kaikenkattava, vaan on yleisesitys joistakin Euroopan historian päälinjoista ja niiden kehityksestä. Jos haluaa pikaisesti perehtyä Euroopan suuriin kehityskaariin, niin 251 sivua ei kauaa vie, mutta ei tämä nyt mikään huippu kyllä ole. Tällaiseen teokseen pitää yksinkertaistaa ja pelkistää ja siinä aina häviää nyansseja. Siitä taas helposti seuraa virheitä, joista äkiksestään räikeimpänä jäi mieleen se, että Hirst antaa ymmärtää, että Hitler ensin hyökkäsi Puolaan ja vasta sitten solmi sopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Lisäksi Hirstillä on halu tehdä kaavioita ja kehittää niitä ajallisen etenemisen myötä. Osa näistä on vähän hassuja, vaikka ehkä vika on sitten minussa.

Kyllähän tämän lukaisi, mutta melko kevyt teos.

 

[EK]

Ari Helo. Yhdysvaltain demokratian synty. Unionin idea ja amerikkalainen historiakäsitys. Gaudeamus 2014.

Olipa mielenkiintoinen kirja. Ari Helo on teoksen kirjoittamisen aikaan ollut Oulun yliopistossa lehtorina ja Pohjois-Amerikan historiantutkimuksen dosentti. Teos käsittelee nimenomaan Yhdysvaltain itsenäistymistä ja perustuslain sekä hallintomuodon muodostumista aatehistorian näkökulmasta. Mukana ei siis ole esimerkiksi sotahistoriaa tai perinteistä poliittista historiaa, kuin kontekstina. Pääpaino on esitellä "Founding Fathersien" ajatuksia ja niiden taustatekijöitä. Tämä varsinainen leipäteksti vie vain 136 sivua, mutta on kohtuullisen tiivistä tavaraa ja vaatii tarkkaavaisuutta ja aivoja mukaan. Sen jälkeen seuraavat perustamisdokumentit eli itsenäisyysjulistus 1776, Yhdysvaltain unionin konfederaatioartiklat 1781, valikoima federalistikirjoituksia sekä Yhdysvaltain perustuslaki 1787 sekä sen lisäykset.

Helo nostaa esille ja painottaa kovasti antiikin historiaa, johon monet Yhdysvaltain alkutaipaleen poliitikoista viittasi sekä itsenäistymisen aikaan että sen jälkeen. Helo osoittaa, kuinka sekä antiikin historia ja siitä tehdyt tulkinnat että valistusfilosofia vaikuttivat erilaisiin linjoihin, Yhdysvaltoja luotaessa. Toinen seikka, jonka Helo osoittaa, on se, kuinka suuria linjaeroja itsenäisyysmiesten keskuudessa oli ja kuinka paljon Yhdysvaltain "pyhiä" dokumentteja itseasiassa korjailtiin ja retusoitiin sekä laatimisvaiheessa että vielä julkaisun jälkeen. Esimerkiksi itsenäisyysjulistus nakattiin Jeffersonille, joka sitten laati julistuksen, mutta komitea sitten rukkaili sitä hieman erilaiseen asuun. Myös perustuslain nostaminen nykyiseen asemaansa, jossa se kuin heprealaisten saama jumalallinen laki, asettuu hieman erikoiseen valoon teoksen myötä. Ajattelemisen arvoinen ja sinänsä ymmärrettävä on Helon kuvaama antiikista saatu demokratiakäsitys. Demokratia nimenomaan EI tarkoita suoraa kansanvaltaa, vaan edustuksellista demokratiaa. Antiikin Kreikka osoittaa, että suora kansanvalta johtaa populismiin. Sen vuoksi äänioikeudenomaavat äänestävät edustajistaan, jollaisiksi nousevat kaikkein kyvykkäimmät ja pätevimmät. Jotta tämä varmistetaan, äänioikeutta on rajoitettava, että vain asioista ymmärtävät saavat äänestää.

Tällaiselle historianharrastajalle teos oli erittäin mielenkiintoinen, vaikkakaan ei perinteisessä mielessä "jännä" tai "kiva" lukea. Se herätti paljon ajatuksia ja Helo kirjoittaa kuivastakin aiheesta ymmärrettävästi ja selkeästi. Lisäksi vaikka ensin hieman hymähdin noille federalistikirjeille, niissä oli itseasiassa oikeinkin kiintoisa kurkistusikkuna menneiden vuosien viisaiden aivoituksiin.

 

[tulikomento]

Ett stort tack till @Soldierblue

Vähäksi aikaa lukemista länsinaapurin puolustussuunnitelmista, sekä neukkujen hyökkäyssuunnitelmista Ruotsin osalta.

 

[EK]

Heikki Ylikangas. Rata Rautuun. Ratkaisutaistelu Karjalan kannaksella 1918. WSOY 2012.

Ylikangas palasi tässä teoksessa vuoteen 1918 ja sisällissotaan. Raudussa käytiin eräs sodan verisimpiä taisteluita, mikä jo yksistään oikeuttaa kokonaisen teoksen keskittymisen pelkästään siihen. Lisäksi Rautu oli paikka, jossa punainen Venäjä kaikkein suorimmin ja aktiivisimmin osallistui sotatoimiin ja oli täysin selkeästi yksi sodan osapuolista.

Sodan alkuvaiheessa Rautu näytti muodostuvan yhdeksi sodan avainpaikoista. Sieltä toisaalta valkoisten ja mahdollisten saksalaisten oli mahdollista edetä Pietariin (minkä vuoksi venäläiset osallistuivat taisteluun niin aktiivisesti), valkoisten oli mahdollista edetä Kivennavan kautta Terijoelle katkaisemaan punaisten yhteydet Venäjälle ja vastaavasti punaisten (ja venäläisten) oli mahdollista lähteä vyöryttämään valkoisten rintamaa Kannaksella idästä päin. Kaikki nämä jäivät sitten toteutumatta sodan kriittisen vaiheen aikana.

Ylikangas käyttää teoksessa monipuolisesti asiakirja-aineistoa, erilaista muistitietoa, kirjallisuutta ja aiempaa tutkimusta. Yleensä hän esittelee sekä ns. "perinteistä" tietoa niin valkoisten kuin punaistenkin puolelta ja aiemmasta kirjallisuudesta. Tämän jälkeen hän vertailee tietoja, oikoo virheitä ja esittää omia tulkintojaan. Ylikankaan tulkinnat ovat pääsääntöisesti uskottavia, jopa todennäköisiä. Kuitenkin voi olla omaa tulkintaani, mutta välillä tuntuu, että Tie Tampereelle -teoksen jäljiltä Ylikankaalla on jotenkin ylimääräistä intoa tölväistä joitakin aiempia kirjoittajia tai aiempaa korostetun valkoista tulkintaa, mutta tämä on mielestäni lähinnä vivahde - ei mikään teoksen itsetarkoitus. Myös punaisten virheelliset tulkinnat oiotaan. Ylikangas myös ansiokkaasti sitoo tapahtumat Raudussa osaksi koko sotaa sekä Venäjän ja Saksan välistä sotaa ja rauhanneuvotteluja.

Teoksen teksti on pääsääntöisesti selkeää ja luettavaa. Välillä Ylikangasta vaivaa halu sanoa sanottavansa hirveän monisanaisesti, jolloin asia välillä hieman hukkuu. Joskus tuntuu, että ajatus yritetään kertoa niin monisanaisesti, että se tarkka pointti jää sitten kertomatta. Hieman tällaista ongelmaa oli esim. Venäjällä pakoon päässeiden punaisten lukumääriä laskettaessa, jossa niitä lukuja pyöriteltiin moneen kertaan, monen eri kertojan toimesta. Sama päti kuolleiden lukumääriin ja kuolintapoihin. Myös jotkin sanavalinnat ovat Ylikankaalta hieman omituisia, eikä tämä koske pelkästään sodan ammattisanastoa, vaan ihan perinteisen leipätekstin ilmaisuja.

Ehkä mielenkiintoisinta oli lukea, että Raudussa aiemmin komentajana toimineen jääkärivänrikki Lähenniemen aikana punaisia ei juurikaan arkebuseerattu. Ei, vaikka Pajunenkin kävi ampumassa vankeja Raudussa ja tieto kulki seulan lailla vuotaneen linjan yli. Sen sijaan hänen jälkeensä johtoon tullut ratsumestari Elfvengren otti tyystin toisenlaisen linjan ja hyvin nopeasti ja järjestelmällisesti koulutti joukot teloituksiin. Tämä kertoo siitä, että silmitön väkivalta ei olisi ollut välttämättömyys edes keväällä 1918, vaan toisenlaisella toiminnalla kuolleisuutta olisi voitu vähentään hyvin paljon, jolloin sotakin olisi voinut loppua nopeammin. Itseasiassa punaisethan esittivät neuvotteluja ensimmäisen kerran jo helmikuussa, mutta valkoiset vaativat ehdotonta antautumista ja ilmoittivat rankaisevansa johtajia ja muita sopivaksi katsomiaan henkilöitä. Tämän seurauksena punaiset eivät sitten uskaltaneet antautua,.

Kokonaisuutena ottaen teokseen kannattaa ehdottomasti perehtyä. Raudun taistelua koettiin omana aikanaan yhdeksi sodan ratkaisutaisteluista ja jo siksi siihen on syytä tutustua. Lisäksi siihen liittyy tiettyjä erityispiirteitä, jotka lisäävät sen kiinnostavuutta ja painoarvoa.

 

[tulikomento]

Uutta materiaalia yöpöydän lukujonoon.



Mart Laarin teos Viron metsäveljien taistelusta ryssämiehittäjää vastaan.

 

[Sigma957]

Uutta materiaalia yöpöydän lukujonoon.

Katso liite: 97076

Mart Laarin teos Viron metsäveljien taistelusta ryssämiehittäjää vastaan.

Katso liite: 97077

Tuo New Vanguard on ärsyttävän vaihteleva sarja. Esimerkiksi Zalogan neukkutankit on hyviä, samoin David Fletcherin kirjat. Mutta muistaakseni esimerkiksi tuo Leo 1 on teknistä tietoa hakevalle täysi paska. Muistaakseni ei löydy selostusta esimerkiksi ohjausjärjestelmästä ollenkaan tai kaikkia panssaripaksuuksiakaan.

 

[tulikomento]

Tuo New Vanguard on ärsyttävän vaihteleva sarja. Esimerkiksi Zalogan neukkutankit on hyviä, samoin David Fletcherin kirjat. Mutta muistaakseni esimerkiksi tuo Leo 1 on teknistä tietoa hakevalle täysi paska. Muistaakseni ei löydy selostusta esimerkiksi ohjausjärjestelmästä ollenkaan tai kaikkia panssaripaksuuksiakaan.

Itselläni on myös tämä.

 

[Sigma957]

Itselläni on myös tämä.

Katso liite: 97083

Tämän hankkimista olen miettinytkin.

 

[sinko]

Kirja kaikille lentopojille ja -tytöille ikään katsomatta.

The encyclopedia of
20 th Century Air Warfare
Edited by Chris Bishop.

Tässä on kaikki merkittävät 1900 luvun ilmasodat ja niissä käytetty kalusto hienoina kuvina ja piirroksina.
WW1 , WW2 sekä niiden jälkeiset hiekka,- viidakko-, afrikka- ja eteläamerikan sodat.
Kirjassa sivuja yli 500 ja painaakin sen verran että ei kannata pudottaa pöydälle huolimattomasti.
2001 painettu Italiassa. Itse ostin Suomesta 2002 e 33,30.

Jos tilaa tai rahaa on vain yhteen kirjaan ja sotalentokoneet kiinnostaa, niin tässä se on.
Samoja kuvia ja piirroksia on tietysti muissakin kirjoissa mutta eipä juuri näin hyvää koottua teosta.

 

[sinko]

Pari kuvaa lisää.

 

[tulikomento]

Tämän hankkimista olen miettinytkin.

Haynesin kirjoissakin on laatuvaihtelua. Esim. vaunuista Tiger I on todella mainio. Ei sinällään yllätä kun Bovingtonin Panssarimuseon tiimi on ollut sitä mukana tekemässä. Myös lentokonekirjoissa on paljon vaihtelua. Hieman yllättäen Hornet oli minusta hyvä tietopaketti. Oikeastaan vain tutkan ja asejärjestelmän toiminnot jäivät siinä hieman pimentoon. Mutta muuten oli jo aika syvällistäkin asiaa mm. fly by wire -ohjauksesta ym. Hyvä kumppani minusta Laukkasen Jyrkin Hornet -kirjalle.

 

[tulikomento]

Nappasin työmaan kirjapoistoista. Konekivääri 08 ja sen taktinen käyttö ensimmäisessä maailmansodassa. Vuodelta 1931. Sangen mielenkiintoista asiaa siitä miten ratkaisevassa roolissa konekivääri oli länsirintaman taisteluissa.